Niinkin pienimuotoinen ja vähäeleinen puuha kuin hyönteisten seuraaminen voi kesäpäivinä olla sangen antoisaa ainakin sellaiselle, jolle luonto edustaa elämän suurinta ihmettä. Ei tarvitse kuin istahtaa mökin terassille tai puiston penkille, rantakallioille tai nurmikolle, kun alkaa jo tehdä havaintoja.
Hyönteisissä kiehtoo etenkin se, kuinka kooltaan niin äärimmäisen pienet olennot voivat ylipäätään olla elossa, liikkua täydellisesti ja toimia selvän määrätietoisesti. Toinen erityisen vetoava piirre on hyönteislajien ja niiden ominaisuuksien suunnaton kirjo.
Jokainen tuntee ylimalkaisesti kärpäset, hyttyset, leppäkertut ja sudenkorennot, mutta niin ikään yleisiksi luokiteltuihin hyönteislajeihin kuuluu myös vaikka minkälaisia erikoisuuksia.
Hätkähdyttävä näky ilahdutti
Itse näin tänä kesänä elämäni ensimmäistä kertaa sarvikuonokkaan, Oryctes nasicornis, joka on koko Euroopan suurikokoisimpiin lukeutuva kovakuoriainen. Hätkähdyttäväksi näyksi tämän tummanruskean ja vantteran ötökän tekee sen päälaelta kasvava, ylöspäin sojottava sarvi. Lentäessään kuonokas on niin suuri ja äänekäs, että hetkellisesti se voi jopa tuoda mieleen pienen kuvauslennolla olevan dronen.
Kun myöhäisen kesäillan hämärässä huomasin sarvikuonokkaan liitelevän mökkiterassin valoja kohti, oli näyssä jotain selittämättömällä tavalla toivorikasta. Tällaisiakin hyönteisiä siis todella on – ei ainoastaan tietokirjan lajiesittelyissä vaan tavattavissa aivan tavallisena kesäiltana. Kuinka ihmeellistä!
Myös toiseen tänä kesänä erityisen muistijäljen jättäneeseen hyönteishavaintooni liittyy laji, jota en ainakaan tietääkseni ole aiemmin tavannut tai ainakaan nimeltä tunnistanut, nimittäin heinätöpökatti, Metrioptera roeselii. Kyseessä on hepokattilaji, joka elää kosteissa ympäristöissä kuten pellonpientareilla.
”Hei, hei ja hyvää elämää”, Jenni Haukio toivotti kesäpäivänä
Keskellä aurinkoista hellepäivää huomasin lajin edustajan jääneen kiipeliin hiekkarannalle lähelle vesirajaa. Se ei päässyt liikkumaan, koska märät hiekanjyväset olivat tarttuneet ryppäiksi sen takaruumiin ympärille. Otin pensaikosta pari pientä lehteä ja siirsin töpökatin varovasti niiden päälle. Istuin laiturille hiekkainen töpökatti kämmenellä ja toivoin parasta.
Vähitellen hiekka kuivui ja putosi, jolloin töpökatti ryhtyi varovasti liikuttamaan raajojaan ja puhdistamaan itse itseään. Tovin päästä se oli jo karistanut jyväset, mutta jäi vielä viipyilemään kädelleni. Kun kävelin metsikön reunaan siirtääkseni pikku olennon maahan, teki se omaehtoisen jättiloikan ja katosi hetkessä heinikkoon. Hei hei ja hyvää elämää sinä pieni mutta täydellinen, taisin ehtiä ajatella.
Hyönteisen aika on lyhyt. Sen elinikä voi olla vain yhden vuorokauden mittainen, mutta jokainen sekunti maailmassa on sille täyttä olemassaoloa, täydellistä omistautumista sille, minkä kunkin lajin vaistot sanelevat. Hyönteisten seuraaminen on kuin pääsisi hetkeksi katsomaan ajanvirran syövereihin suurennuslasilla. Tällaisen muinaisen ja alkukantaisen äärellä voi ihmismielikin kummasti puhdistua ja ajatukset löytää uusia aiemmin kulkemattomia polkuja.