Tätä kirjoittaessani Kolumbian Calissa on käynnissä YK:n luontokokous, jossa pyritään sopimaan maailmanlaajuisten luontotavoitteiden toimeenpanosta ja seurannasta.
Vastaava kokous kaksi vuotta sitten järjestettiin Montrealissa. Pääsihteeri António Guterres kiteytti viestinsä maailman valtioille lauseeseen: ”Ilman luontoa meillä ei ole mitään.”
Viime viikkoina nämä sanat ovat jälleen saaneet mitä pysäyttävintä painoarvoa ympäristöjärjestö WWF:n julkaistua luonnon monimuotoisuuden kehitystä kuvaavan Elävä planeetta -raportin.
Selkärankaisten villieläinten populaatiot ovat pienentyneet keskimäärin 73 prosenttia vuodesta 1970 vuoteen 2020, ja viimeisten kahden vuoden aikana kehitys on kiihtynyt entisestään.
Myös kansainvälisen luontopaneelin IPBES:n mukaan luonnon ahdinko on syvä: jopa miljoonaa eri lajia uhkaa sukupuutto, jos nykykehitys jatkuu. Suomessakaan luontokatoa ei valitettavasti ole onnistuttu pysäyttämään, vaan se etenee.
Näkymättömälle on vaivatonta kääntää selkä
Kun ajattelen sukupuuttoon kuolemassa olevia eliölajeja, monimuotoisuuden ehtymistä ja ilmaston lämpenemisen jatkuvaa kiihtymistä, jäljelle jää vain kysymys, miten olemme voineet sallia kaiken tämän tapahtuvan.
Vaikka luonnon ylisukupolvisen kestävyyden turvaamisesta puhutaan paljon, aivan liian monille tuntuu silti riittävän se, mitä nähdään ja koetaan juuri nyt, tässä hetkessä havaintokykymme ulottuvilla.
Sille, mitä emme vielä konkreettisesti näe ja koe, on aivan liian vaivatonta kääntää selkä. Ongelmien suuruudesta huolimatta emme kuitenkaan saisi passivoitua emmekä lannistua.
Tiedeyhteisön ääntä tulisi kuunnella kaikessa yhteiskunnallisessa päätöksenteossa yhä tarkemmin. Tuntuu turhauttavalta, että tieteellinen tutkimus tuottaa meille jatkuvasti korkeatasoista objektiivista informaatiota luonnon tilasta, mutta aivan liian usein tämä tieto jätetään huomioimatta.
Jos päätöksenteko ei perustu tietoon, jäljelle jää vain keskenään kilpailevien subjektiivisten intressien välinen kamppailu, jossa parhaiten resursoidut toimijat tavanomaisesti menestyvät muita paremmin.
Jenni Haukio: ”Ihmiset ovat samaa verta, tuhkaa, ahdistusta ja unelmaa kuin muutkin lajit”
Ilman luontoa meillä ei ole mitään on varmasti YK:n luontokokouksen ydinviesti myös tänä vuonna. Niin luonnontieteilijöiden, taiteilijoiden kuin myös luontoaktiivisten kansalaisten piirissä tämä tosiasia on tiedostettu jo vuosikymmenten ajan.
Aivan kuten Eeva Kilpi eräässä runossaan kirjoittaa: ”Oi veljeni puu, oi siskoni heinä, oi sukuni suuri, eläimet. Samaa kudetta ollaan, samaa vertaa ja tuhkaa, samaa ahdistusta ja unelmaa.”
Näiden viisaiden säkeiden sanomaan on helppo yhtyä. Me ihmiset olemme aivan yhtä biologisia entiteettejä kuin muutkin lajit – samaa verta ja tuhkaa, samaa ahdistusta ja unelmaa.
Juuri siksi ihmisen tulisi vihdoin ja viimein ymmärtää suhteuttaa käsityksensä omasta ylivertaisuudestaan siihen tosiasiaan, että olemme vain yksi laji muiden lajien joukossa. Tämänkaltaisen ymmärryksen heräämiselle on ajassamme mitä huutavin tarve.
Lue kaikki Jenni Haukion kolumnit täältä.
Lue myös: Miten olemme voineet sallia tämän, Jenni Haukio ihmettelee: ”Kuluttajina voimme vaikuttaa”